Valoa

En voi olla kirjoittamatta tästä päivästä, niin kevyeltä tuntuu.

Jokin aika sitten vielä tuntui siltä, että tää kevät on mahdoton, opintopisteitä ja tenttejä liikaa, tietoa ja intoa liian vähän.

Mutta jotenkin nyt vain on toukokuu ja tänään viimeiset konseptit rustattu täyteen tekstiä tentissä, ja viimeinen esseekin kolahti luennoitsijan lokeroon. Loma! Vapaa-ajan lukeminen! Vihdoin uusin Sofi loppuun! Piirtäminen, kirjoittaminen, kaikki haaveilut ja muut kivat asiat jotka on jääneet ihan kokonaan paitsioon tämän kaiken urpoilun keskellä!

Ja mikä parasta: huomenna fiilistelemään Jukka Poikaa, ja sunnuntaina suvun uusi pikkuihminen saa nimen. Kun valo tulee niin sitten se oikeasti tulee.

Askel. Hyppy. Ojennus.

Mikä tunne se onkaan, kun on niin vimmatun kiva olla, jalka menee kohti korvaa, kädet huitoo jotain ja lattia päästää aina välillä jalkapohjista irti?

En edes muistanut, kuinka urheilu on aina ollut se, joka saa aivot toimimaan ja tuo korvien väliinkin huomattavasti valoisammat näkymät.

Tänään vatsalihasten krampatessa ajattelin, että helkkari, nyt en enää pidä vuoden taukoa hikitreenistä. Lähinnä siksi, että on niin kummaa kun yksinkertaisesti mikään ei sen jälkeen saa otsasuonta räjähdysvaaraan. Paitsi ehkä ne linkkuveitset.

In your face, Juhani Aho, kehitysromaani, vakavanaurullisuus ja metalyriikka!

Eilistä sekavaa oloa on vaikea kuvailla. Niin se on ollut jokaisen lukukauden lopussa, kun ensin on ajatukset solmussa raapinut kokoon kymmeniä sivuja analyysitehtäviä ja opintopäiväkirjoja eri kursseille, yön pimeinä tunteina lukenut vielä kerran muistiinpanoja läpi ja viikkojen edetessä kiihtyvään tahtiin panikoinut milloin mistäkin tulevasta deadlinesta, ja sitten viimeisten palautusten ja tenttien jälkeen vieläkin parin aamun verran herää ahdistukseen kun jotain koulujuttuja pitäisi muka tehdä. No onko sitten mitään parempaa kuin “ai hitto mähän oon lomalla” -tajuamiset ja vielä perään hurja revelaatio siitä, että herätyskello ei edes ole ollut soimassa!

Tänään suuntaan taas kohti kotia. Vaikka kotipuolessa on tullut käytyä nyt syksyllä paljon useammin kuin vaikka ennen voimistelun lopettamista, on kolmen viikon Singsby-loma jotain ihan muuta kuin viikonlopun pyrähdys tai jopa torstai-sunnuntaikeikat. Ei töitä, ei koulua, ei valmennusta, vapaa-ajan lukemista (!), televisio (!), koira (<3), takkatuli, luminen ja jotenkin äärettömältä tuntuva peltomaisema takapihalla, very cool pikkusisko, kotiruuat... and the list goes on.

Viimetalvinen jääkarhu. Mulla ei edes ole yhtään oikeaa kuvaa tältä talvelta omalla tietokoneella, mikä on sinänsä vähän kurjaa, koska Helsinki on mun mielestä kauneimmillaan lumisena. 

Näkee taas ihmisiä joiden kanssa on ihan eri jutut kuin täällä Helsingissä. Oma vanha koulu ja naapurit, muut ihmiset jotka on matkustaneet maailmalta kotiin jouluksi... Jotenkin täällä “kaiken keskellä” (nojoo) kaipaa kaikista eniten sitä että se turha sälä, kaikki ne miljoonat bussit ja ratikat, kolmesataa Aleksanterinkadun H&M:ää, Stockalla parveilevat hullut elitistit ja Aleksandrian tulostusjonon taunot ja sekopäät on hetkeksi pois tieltä, ja tilalla on taas vähän aikaa sellaisia kysymyksiä kuin “mitäs sulle kuuluu?"

Ja vastaushan on että oikeasti todella hyvää. Vaikka stressaajaluonteelle hektinen kaupunki, joukkoliikenteen käsiin räjäyttänyt lumimyräkkä ja joululahjasesonki ei ehkä ole optimaalisimpia asioita, niin jotenkin nämä ansaitulta tuntuvat loman alut vie aina askeleen lähemmäs sitä että joskus osaisi vaan antaa asioiden järjestyä, kun ne sen aina väkisinkin tekee.

Hauskinta joulua.

Altruistisen asenteen väliaikainen puutostila

Romanttinen kahvilahetki varhaiskeväisenä tiistai-iltapäivänä. Herra J kysyy, mihin pöytään haluan mennä. Valitsen harvoista vapaista pöydistä sen, jonka vieressä istuu harmaahapsinen mummeli, jolla on edessään kaksi tyhjää kahvikupposta. Toisella puolella istuu kaksi naista lopettelemassa lounastaan.

Juuri kun olen saanut kinuskikakun viipaleen eteeni ja haarukan hyppysiin, mummon pöytään pyyhältää arviolta keski-ikäinen, kymmeneen eri kukkakuosiin pukeutunut nainen. Ja kuka olisi arvannut, että juotuaan ne kaksi kahvikupillista se harmittoman näköinen käpy muuttuu hyperaktiiviseksi ja alkaa solkottaa seuralaisensa kanssa kovaan ääneen – espanjaksi?

Samaan aikaan toisella puolellamme on selvästi käynnissä vimmatun tehokas kahvitauon loppukiri. Vaaleahiuksinen nainen paasaa asiakkaista, kohderyhmistä ja strategioista suu vaahdossa, ja tummahiuksinen paukuttaa tauotta tietokoneen näppäimistöä ja puristaa olkapäällä puhelinta korvaa vasten. Naiset puhuvat sekaisin sekä puhelimeen että toisilleen, ja dialogi alkaa muistuttaa Dario Fo'n absurdia farssia (sitä kohtaa, jossa pääministeriksi tekeytynyt sekarotuinen koira varastaa junailijan housut ja iskee vaalean näyttelijättären).

Sillä välin kun pääsen pohtimasta korvistani käryävän savun vaikutusta rakennuksen paloturvallisuuteen, oikealla puolellamme espanjaa puhuvien naisten määrä on kolminkertaistunut. Yksi naisista änkeää harmaahapsisen viereen sohvalle tehdäkseen tilaa uusille tulokkaille. Hän tönäisee minua kasvoihin takapuolellaan.

Yritän kaikin voimin keskittyä vastapäätä istuvan nuorukaisen tummansinisiin silmiin. On suorastaan aggressiivinen olo. Tekisi mieli ottaa kolmen euron kahvikuppi ja tyhjentää se prameaa, miljoona vuotta vanhaa, suorastaan muinaista vihkisormustaan sadan desibelin voimalla esittelevän señoran päähän. Nousta seisomaan, mäsäyttää kinuskikakunpala keskelle tietokoneen näppäimistöä, huutaa jotain nasevaa ja nerokasta, pyyhkäistä tarjotin pöydältä lattialle ja häipyä paikalta niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa häivytään räjähtävän auton tai talon luota.

Toisin sanoen: kahvilaan tyhjästä tupsahtaneen Korkeasaaren takia haluan käyttäytyä kuin viisivuotias.

Siitä huolimatta juon kahvin kiltisti loppuun, haen santsikupin ja pidän suuni kiinni. Minä olen 21-vuotias, säyseän näköinen humanistiopiskelija, jonka kotona odottaa vielä keskeneräinen kandidaatintutkielman raato. Mikä minä siis olen käskemään keski-ikää lähestyvää, ylimeikattua uranaista valitsemaan joko työt tai kahvitauon siitä mitättömästä syystä että molempien toteuttaminen samaan aikaan saa koko muun ihmiskunnan sokean raivon valtaan?

Niinhän se nimittäin on, että kenenkään ei tarvitse itsenäisesti ajatella oman toimintansa vaikutusta vähäpätöisiin kanssaihmisiin. Minunhan kuuluu käyttää aikani omien oikeuksieni maaniseen kyttäämiseen ja niistä nipottamiseen, mikäli haluan tulla huomioiduksi täysivaltaisena kansalaisena. Tämä siksi ettei kenenkään tarvitsisi turhaan ajatella muita ihmisiä, varsinkaan niitä tehottomia lorvailijoita jotka haluavat juoda kahvinsa maidolla höystettynä sähköpostin sijaan.

Muistaakseni kinuskikakku oli sentään melko hyvää, vaikka en ole varma, mitä hyötyä siitä kenellekään oli, kun en tehnyt universumille elintärkeää palvelusta ja päivittänyt sijaintiani Facebookiin tai edes puhunut puhelimeen kakun mussutuksen lomassa.

"Ja mä kelaan että kaikki / taitaa olla kohdallaan"

On mahtavaa herätä kotoa, kun muut ovat lähteneet jo töihin ja kouluun, ja talossa on hiljaista koiran vikisevää unihaukkua lukuun ottamatta. Syödä hitaasti ja huolellisesti aamupalaa ja naputella samalla pari sivua kirjallisuusesseetä, ja puolenpäivän aikaan saada vieraita, jotka piikittelevät onnellista hymyä ja silitysraudan kanssa heilumista.

Smöykky eli kaikkien koirien kingi

 Läpätilässynlääessee Muumipappa ja meri -romaanista lähti käyntiin sujuvammin kuin Lada pakkasella. Tiiliseinä pään edestä katosi johonkin, ja kai se pään seinään hakkaaminenkin täytyy sitten lopettaa. Mikä nyt oikein on kun ei yhtään nypi?

Tove Janssonin kuvitusta

 Miksi kynttilöiden valossa juoruamisessa on jotain ylimääräistä hohtoa? Glögiä muumimukeista, Lucia-pullia ja piparkakkuja. Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka tekevät kodin. Vielä kun sataisi jotain muutakin kuin ällömärkää lumisohjoa. Jingle Bells kuulostaisi ehkä vielä paremmalta.

Yksi tuikku päätti sammua, kun Hellu niisti nenänsä.

Tähtitaivas on tulikärpästen kakkaa mustalla pohjalla

Joo. Tänään mulla ei liene juuri muuta sanottavaa kuin mitä otsikossa lukee. Kurjaa mutta totta. 

Eläminen on tässä puolitoista viikkoa ennen joululomaa vähän tällaista konttaamista, ellen sanoisi jopa ryömimistä. Ajatukset ovat riisipuuroa, luumukiisseliä ja kanelia, ja jännittävintä on ehkäpä se että en tiedä mihin ne ovat kadonneet... Huomenna on mitä luultavimmin pakko mennä kirjastoon etsimään niitä. Jos vaikka filosofian tenttikirjan sivujen välistä löytyisi jotain muutakin kuin lauserakennemonstereita?

Nukkumaan.

PS. Uskon vahvasti, että Rory Gilmore varasti mun ahkeruuden ja motivaation.

Sadepäivä

Kirjekuoritaidetta jälleen

Tänään ilma oli koko päivän harmaata tihkua. Aamulla ratikkapysäkillä seistessä tuuli oli viedä kaulahuivin. Monikielisyysseminaarin luennolla aloin innostua, kun päästiin Stalinin lehmien laivametaforaan, ja sitten aika jo loppui. Sen jälkeen petyin karvaasti UniCafen hernekeittoon (karvas on ehkä väärä ilmaus, se litku kun ei maistunut yhtään miltään). Kun tulin viimeisen luennon jälkeen ulos päärakennuksen ovesta, oli kylmää, märkää ja pimeää.

Kuitenkaan ei tee mieli valittaa, koska 1) huomenna on lähtö kohti Tamperetta ja kauden viimeisiä kisoja, 2) sunnuntaina saan vihdoin käsiini kandidaatintutkielmani aineiston kokonaisuudessaan ja näen kaipaamiani naamoja, ja 3) löysin etsimäni kurssikirjan sopivasti Vaasan yliopiston Tritonia-tiedekirjastosta. Täällä Helsingissä kyseistä teosta olikin hieman haasteellisempaa yrittää lainata joutumatta varausjonon hännänhuipuksi.

Ai niin, ja joulu tulee. I'm happy.

"Sillä jokainen, joka apua saa / sitä joskus tajuu myös antaa"

Leppävaaran asemalla neljän ruuhkassa mies tarjoutuu kohteliaasti auttamaan sokeaa naista alikulkutunneliin vievissä portaissa. Nainen vetää ämpärillisen herneitä kumpaankin sieraimeen, pistää pystyyn aggressiivisen valitusvirren ja ravaa samalla rappusia alas sellaista tahtia että kanssatallustajat ovat vieriä ahtaassa portaikossa mukkelismakkelis alas tunneliin. Miehen anteeksipyynnöt ja selitykset eivät luonnollisestikaan auta, nainen vain kilahtaa kahta kauheammin. Ymmärrettävää, mutta minulle ainakin olisi miehen asemassa tullut paha mieli.

Tietenkin on selvää, että jatkuva paapomisen kohteena oleminen nostaa lämpötilaa korvien välissä. Kysymys kuuluu, oliko hepuli kuitenkaan oikeutettu. Että rauhaa, rakkautta ja ymmärrystä näin joulunkin lähestyessä, mutta missään tapauksessa ei pidä ojentaa auttavaa kättä tai mitään muutakaan raajaa, ettei sitten kukaan tuohdu ja rupea rähjäämään?

Ehkä tämä selittää sen, miksi minullekaan ei juuri ovia availtu, kun vuosi sitten kainalosauvojen kanssa paikasta toiseen koikkelehdin. Varmaan pelkäsivät että huitaisen sellaisella kepakolla päin näköä tai vähintään syljen päälle.

Olisiko jokaisen siis tasa-arvon ja ties minkä individualistisen näkemyksen nimissä niin kutsutusti huolehdittava vain omista asioistaan ja jätettävä muut rauhaan? Siinäpä piristävä ajatus pimeään marraskuiseen iltaan. Jätän tämän pohtimisen nyt tähän, ettei ala liikaa ahdistaa.

Vaasan veri ei ...kierrä?

Suurkaupungin sykkeestä ei ole kyllä tietoakaan. Pulssi on toisinaan jopa olematon, joten pitää paikkansa, ettei se veri myöskään juuri vapise. Kasvojen väri vaihtelee vuodenajan mukaan vihertävästä harmaaseen ja lakanankalpeaan. Tästä ovat seurauksena ajoittainen kylmyys, flegmaattisuus ja eksistentiaaliset kriisit.

Vaasaan kuitenkin olen huomenna lähdössä erittäin malttamattomana. Vanhemmat, siskot ja häntää heiluttavan otuksen olen nähnyt viimeksi melkein puolitoista kuukautta sitten. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut varsinaista koti-ikävää, mutta Skypessä ja puhelimessa juttelu tuntuu silti aina ohuelta ja vaikealta, varsinkin kun meidän huushollissa on samaan aikaan meneillään a) jokin absurdi kärpästentappo-operaatio, b) kuopuksen matematiikantehtävähajoilu varustettuna käsittämättömällä määrällä desibelejä tai c) koiran paapominen. On siis täysin ymmärrettävää, miksi silloin tällöin on ihan mukavaa olla itse paikan päällä.

Vaikka olisi ollut kauan pois kotoa, tuntuu sinne mennessä aina siltä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Hyvässä ja pahassa. Hyviä asioita ovat

• Että koira sekoaa edelleen onnesta tullessaan ovelle vastaan.
• Että voin mennä kaikessa rauhassa jääkaapille tervehtimään kiitettävää määrää erilaisia elintarvikkeita.
• Että tunnen kuuluvani perheeseen, vaikka suurimman osan ajasta en olekaan paikalla.

Niitä vähemmän hyviä asioita ovat

• Että joudun aina keskelle sellaista perheelleni ominaista arjen härdelliä, että oksat pois (ja pala larvaa). Yksin asumiseen tottuneelle tämä aiheuttaa joskus lievää ahdistusta ja halua erakoitua sohvalle Hemingwayn seuraan.
• Että kukaan ei pahemmin vieraskoreile, kun kyse on esimerkiksi koiran ulkoiluttamisesta, tiskaamisesta tai kahvin keittämisestä.
• Että unohdan Helsingistä Pohjanmaalle lähtiessäni ottaa mukaan kaikenlaisia olennaisia asioita, koska oletan että kotiin mennessä ei tarvitse ottaa mitään mukaan. Ja aina joku on ehtinyt hukata tai syöttää koiralle minulta joskus kotipuoleen unohtuneet lapaset.

Vähemmän hyvistä asioista (ja siitä huonosta ääreisverenkierrosta) huolimatta juna liikkuu aina liian hitaasti kohti Vaasaa. Ne tietyt ihmiset, vapaudenpatsas, päivisin lähes autio ostoskeskus, merituuli ja raivostuttavat autoilijat. Ystävät, naapurit, entiset opettajat, isovanhemmat, tutut ja tuntemattomat. Kauppojen pienet valikoimat ja kaikki olennainen kävelymatkan päässä. Kotipizzaa unohtamatta. Kiero, mukavan jämähtänyt nostalgia.

Tällä kertaa ehdin viettää kotipaikkakunnallani hurjat 22 tuntia, sillä viikonloppuna kutsuvat jo voimistelukilpailut Kokkolassa. Onneksi laatu korvaa määrän. Äiti ja isä, ostakaa jääkaappiin kirsikkajogurttia ja pippurimeetvurstia. Silli ja Ilpo, valmistautukaa siihen että kaikkitietävä ja nipo isosisko tulee taas kylään. 

Päivän mittaisia hetkiä

Maanantai saapui, mutta paluu arkeen ei ollut tehokkuudeltaan mikään varsinainen menestys: päivän ainoa luento oli peruttu. Kisapäivän jälkeinen kooma oli näistä lähtökohdista katsottuna väistämätön. Tietenkin tentteihin olisi voinut lukea tai tehdä jotain muuta hyödyllistä, mutta niin vain kävi että pyörähdin yliopistolla syömässä savulohikeittoa ja tuijottamassa muutaman artikkelin kopioita, kunnes päätin suosiolla painella takaisin kotiin keittämään glögiä. Vaihdoin myös verhot ikkunoihin, ja hienostihan ne pääsevät oikeuksiinsa valoa vasten ryppyineen päivineen. En omista silitysrautaa...

Ahkerana piirtäjänä päätin aikani kuluksi dokumentoida joitakin tuotoksiani digitaaliseen muotoon, jotta tästä maanantaista ei tulisi aivan liikaa lauantai. Tässä niitä nyt olisi muutama kappale:

Inspiraatiosta on lähiaikoina irronnut vaikka minkälaisia eläinaiheita. Ilmeisesti tyyliini kuuluvat tällä hetkellä myös piirustusten reunamilla seikkailevat mönkiäiset ja ötökät. Nämä kaksi edellistä mustavalkoista piirrosta ovat viime keväältä. Silloin taiteilu sujui jotenkin jopa koulukiireistä huolimatta. Värillinen piirros on tältä syksyltä, ja se on piirretty kirjekuoreen. Olen innostunut raapustamaan kirjekuoriin kaikenlaisia taideteoksia aina silloin, kun on aikaa ja kohtuullisen usein myös silloinkin, kun pitäisi tehdä jotain muuta. Ehkä tästä tampiokin tajusi että eivät ne kirjeet ihan kenelle tahansa naapurin Tompalle lähde.

Tämänkin kuoren lähetän tässä jonain päivänä postissa tuonne maailmalle. Ainakin postinjakajaa (ja varsinkin vastaanottajaa) toivottavasti hymyilyttää.

Hyvästit syltylle

Melkein jo ehdin luvata itselleni, että en kirjoita tänne voimistelusta, mutta nyt on kyllä pakko. Tämänpäiväinen kultamitali nimittäin tuntuu melkoisen hienolta saavutukselta polvivamman kanssa taistelun ja kaikkien muiden tätä kautta varjostaneiden vastoinkäymisten jälkeen. Tässä syksyn aikana nauha on ehtinyt mennä solmuun tsiljoonia kertoja, jäädä jumiin kisahallin kattoon, keppi mennä poikki ja lukko rikki tilanteissa, joissa se on ollut hiukan vähemmän toivottavaa. Tutinaa, kaaosta, nauhasylttyä, epävarmuutta ja vaikka millaisia kauhukokonaisia on takana.

Nyt tuli kuitenkin Mind Spa Cupin naisten sarjan ykkössija, ja adrenaliinikrapula on varmaan huomenna sen mukainen.

Päivän kohokohtia olivat

• Se, kun oltiin sovittu että tehdään hyvä suoritus ja sitten kanssa tehtiin!
• Pisteiden kuuluttamisen jälkeinen voitettiinkomejoooikeestiiiiiiikjeee
• Se, kun kenraaliharjoituksen jälkeen heittoa harjoitellessa heitin nauhan katonrajaan nostettuun koripallotelineeseen, ja koko katsomolla oli hetken verran taas hauskempaa. Taisin päätyä aika moneen valokuvaan: epätoivoinen katse kohti korkeuksia, ja edessä roikkuu viisimetrisen nauhan pää. Way to go!

Lopputulos miellytti joka tapauksessa:

Luonnollisesti kiitos kuuluu näille tylleröille. Ah mikä päivä!

Tasaisin väliajoin iskee jonkinasteinen uskonpuute urheilun suhteen, koska

1) Olen niin vanha, että paikat menevät pikkuhiljaa enemmän tai vähemmän rikki

2) Joskus sitoutumisesta ja kovasta työstä huolimatta kaikki menee syystä tai toisesta päin kaikkia mäntyjä ja honkia.

Tänään oli kuitenkin taas yksi niistä päivistä, joina ei ole epäilyksen häivääkään, etteikö tämä olisi kaiken sen arvoista. Kausi jatkuu, tätä lisää!

Katastrofikokonaiset, en jää ikävöimään!

Tästä se alkaa: urpolla on asiaa

Aloittamiseen liittyy aina sellainen hankala asia, että pitää esitellä itsensä ja kertoa, miksi kirjoittaa blogia. Tämä yksinkertainen toimitus on saanut minut lykkäämään blogin perustamista vuositolkulla.

Olen Roosa. Kirjoitan tätä blogia, koska minulla saattaa joskus olla jotain asiaa.

Olen 21 vuotta vanha. Hyvin vanha.

Opiskelen suomen kieltä. En silti lupaa, että pilkut ovat oikeilla paikoillaan ja tekstini kielenhuollon normien mukaista.

http://www.matonreunalta.blogspot.com

Elämääni hallitsee useimmiten rautaisella otteella joukkuevoimistelu. Se vie harmillisesti aikaa päämäärättömältä harhailulta, hervottomalta alkoholinkäytöltä, yleiseltä aikaansaamattomuudelta ja muilta terveyttä vaarantavilta toiminnoilta, jotka ovat tähänastisen kokemukseni mukaan kiinteä osa esimerkiksi akateemista koulutusta. Kuitenkin siinä voimistelussa vain on sitä jotain.

Asun Helsingissä. Joku kysyi joskus, mistä pidän tässä kaupungissa. En osannut vastata silloin, mutta nyt osaan. Helsingissä hienointa on se teoreettinen mahdollisuus, että menisin joskus Ateneumiin tai Kiasmaan (ei ole aikaa), Ikeaan (sinne eksyy ja paha noita laittaa feikkikeittiön uuniin), jollekin niistä hypetetyistä kirpputoreista (olen saamaton enkä löydä mitään) tai edes Stockmannille. Viimeksi mainitussa on jotain äärimmäisen ahdistavaa. Ehkä se johtuu niistä miljoonista Iittalan laseista ja silmiä häikäisevistä espressokeittimistä, joiden pinnasta kuvastuu oma pärstä. Tai siitä, että portaat eivät johda kerroksesta toiseen ja yhden kerroksen pinta-ala vastaa Afrikan mannerta.

Melkein yhtä paljon aikaa vietän treeneissä ympäri Espoota. Espoossa hämmentävintä on se teoreettinen mahdollisuus, että se jatkuu loputtomiin. Ja että jostain löytyy aina jokin pieni koulu, jossa saattaa olla treenit ja jonne bussimatka kestää yli tunnin. Oli siellä kerran alkukesästä melkein kaunistakin.

En pidä muotiblogeista. Enkä niistä, joissa ihmiset ovat ottaneet kuvia ruuastaan.

Kirjoitan ja luen aina silloin, kun on aikaa. Juuri koskaan aikaa ei ole. Silloin sovellan palapelitekniikkaa, eli luen yhtä aikaa viittä romaania. Kirjoittamiseni on kenties vielä lukemistanikin epämääräisempää, mutta pöytälaatikkoni elää ja voi hyvin. Tekstien julkaisemiseen ei ole pokkaa, siinä on jotain liian henkilökohtaista.

Pidän eniten sanoista sininen, kääpä, ryökäle, kello, ilves, pipo  ja tällätä.

Rakastan analysoida asioita puhki. Yllättäen filosofia on minusta kiinnostavaa – loputonta vatvomista, joka on mahdollisimman kaukana käytännöllisyydestä. Tästä voinee joku salapoliisi päätellä, että käytännönläheisyyteni on ihailtavalla tasolla.

Olen metaforanarkkari, yleensä ylilyyrinen ja toisinaan puiseva. Lyhyt + ytimekäs = mahdoton.

Joskus sanon mitä huvittaa, antakaa anteeksi.

Joskus kielenkäyttöni on tavalla tai toisella käsittämätöntä, antakaa sekin anteeksi.

Sillisalaattia, olkaa hyvät!