Leppävaaran asemalla neljän ruuhkassa mies tarjoutuu kohteliaasti auttamaan sokeaa naista alikulkutunneliin vievissä portaissa. Nainen vetää ämpärillisen herneitä kumpaankin sieraimeen, pistää pystyyn aggressiivisen valitusvirren ja ravaa samalla rappusia alas sellaista tahtia että kanssatallustajat ovat vieriä ahtaassa portaikossa mukkelismakkelis alas tunneliin. Miehen anteeksipyynnöt ja selitykset eivät luonnollisestikaan auta, nainen vain kilahtaa kahta kauheammin. Ymmärrettävää, mutta minulle ainakin olisi miehen asemassa tullut paha mieli.
Tietenkin on selvää, että jatkuva paapomisen kohteena oleminen nostaa lämpötilaa korvien välissä. Kysymys kuuluu, oliko hepuli kuitenkaan oikeutettu. Että rauhaa, rakkautta ja ymmärrystä näin joulunkin lähestyessä, mutta missään tapauksessa ei pidä ojentaa auttavaa kättä tai mitään muutakaan raajaa, ettei sitten kukaan tuohdu ja rupea rähjäämään?
Ehkä tämä selittää sen, miksi minullekaan ei juuri ovia availtu, kun vuosi sitten kainalosauvojen kanssa paikasta toiseen koikkelehdin. Varmaan pelkäsivät että huitaisen sellaisella kepakolla päin näköä tai vähintään syljen päälle.
Olisiko jokaisen siis tasa-arvon ja ties minkä individualistisen näkemyksen nimissä niin kutsutusti huolehdittava vain omista asioistaan ja jätettävä muut rauhaan? Siinäpä piristävä ajatus pimeään marraskuiseen iltaan. Jätän tämän pohtimisen nyt tähän, ettei ala liikaa ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti