Suurkaupungin sykkeestä ei ole kyllä tietoakaan. Pulssi on toisinaan jopa olematon, joten pitää paikkansa, ettei se veri myöskään juuri vapise. Kasvojen väri vaihtelee vuodenajan mukaan vihertävästä harmaaseen ja lakanankalpeaan. Tästä ovat seurauksena ajoittainen kylmyys, flegmaattisuus ja eksistentiaaliset kriisit.
Vaasaan kuitenkin olen huomenna lähdössä erittäin malttamattomana. Vanhemmat, siskot ja häntää heiluttavan otuksen olen nähnyt viimeksi melkein puolitoista kuukautta sitten. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut varsinaista koti-ikävää, mutta Skypessä ja puhelimessa juttelu tuntuu silti aina ohuelta ja vaikealta, varsinkin kun meidän huushollissa on samaan aikaan meneillään a) jokin absurdi kärpästentappo-operaatio, b) kuopuksen matematiikantehtävähajoilu varustettuna käsittämättömällä määrällä desibelejä tai c) koiran paapominen. On siis täysin ymmärrettävää, miksi silloin tällöin on ihan mukavaa olla itse paikan päällä.
Vaikka olisi ollut kauan pois kotoa, tuntuu sinne mennessä aina siltä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Hyvässä ja pahassa. Hyviä asioita ovat
- Että koira sekoaa edelleen onnesta tullessaan ovelle vastaan.
- Että voin mennä kaikessa rauhassa jääkaapille tervehtimään kiitettävää määrää erilaisia elintarvikkeita.
- Että tunnen kuuluvani perheeseen, vaikka suurimman osan ajasta en olekaan paikalla.
- Että joudun aina keskelle sellaista perheelleni ominaista arjen härdelliä, että oksat pois (ja pala larvaa). Yksin asumiseen tottuneelle tämä aiheuttaa joskus lievää ahdistusta ja halua erakoitua sohvalle Hemingwayn seuraan.
- Että kukaan ei pahemmin vieraskoreile, kun kyse on esimerkiksi koiran ulkoiluttamisesta, tiskaamisesta tai kahvin keittämisestä.
- Että unohdan Helsingistä Pohjanmaalle lähtiessäni ottaa mukaan kaikenlaisia olennaisia asioita, koska oletan että kotiin mennessä ei tarvitse ottaa mitään mukaan. Ja aina joku on ehtinyt hukata tai syöttää koiralle minulta joskus kotipuoleen unohtuneet lapaset.
Vähemmän hyvistä asioista (ja siitä huonosta ääreisverenkierrosta) huolimatta juna liikkuu aina liian hitaasti kohti Vaasaa. Ne tietyt ihmiset, vapaudenpatsas, päivisin lähes autio ostoskeskus, merituuli ja raivostuttavat autoilijat. Ystävät, naapurit, entiset opettajat, isovanhemmat, tutut ja tuntemattomat. Kauppojen pienet valikoimat ja kaikki olennainen kävelymatkan päässä. Kotipizzaa unohtamatta. Kiero, mukavan jämähtänyt nostalgia.
Tällä kertaa ehdin viettää kotipaikkakunnallani hurjat 22 tuntia, sillä viikonloppuna kutsuvat jo voimistelukilpailut Kokkolassa. Onneksi laatu korvaa määrän. Äiti ja isä, ostakaa jääkaappiin kirsikkajogurttia ja pippurimeetvurstia. Silli ja Ilpo, valmistautukaa siihen että kaikkitietävä ja nipo isosisko tulee taas kylään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti