Valoa

En voi olla kirjoittamatta tästä päivästä, niin kevyeltä tuntuu.

Jokin aika sitten vielä tuntui siltä, että tää kevät on mahdoton, opintopisteitä ja tenttejä liikaa, tietoa ja intoa liian vähän.

Mutta jotenkin nyt vain on toukokuu ja tänään viimeiset konseptit rustattu täyteen tekstiä tentissä, ja viimeinen esseekin kolahti luennoitsijan lokeroon. Loma! Vapaa-ajan lukeminen! Vihdoin uusin Sofi loppuun! Piirtäminen, kirjoittaminen, kaikki haaveilut ja muut kivat asiat jotka on jääneet ihan kokonaan paitsioon tämän kaiken urpoilun keskellä!

Ja mikä parasta: huomenna fiilistelemään Jukka Poikaa, ja sunnuntaina suvun uusi pikkuihminen saa nimen. Kun valo tulee niin sitten se oikeasti tulee.

Askel. Hyppy. Ojennus.

Mikä tunne se onkaan, kun on niin vimmatun kiva olla, jalka menee kohti korvaa, kädet huitoo jotain ja lattia päästää aina välillä jalkapohjista irti?

En edes muistanut, kuinka urheilu on aina ollut se, joka saa aivot toimimaan ja tuo korvien väliinkin huomattavasti valoisammat näkymät.

Tänään vatsalihasten krampatessa ajattelin, että helkkari, nyt en enää pidä vuoden taukoa hikitreenistä. Lähinnä siksi, että on niin kummaa kun yksinkertaisesti mikään ei sen jälkeen saa otsasuonta räjähdysvaaraan. Paitsi ehkä ne linkkuveitset.

In your face, Juhani Aho, kehitysromaani, vakavanaurullisuus ja metalyriikka!

Eilistä sekavaa oloa on vaikea kuvailla. Niin se on ollut jokaisen lukukauden lopussa, kun ensin on ajatukset solmussa raapinut kokoon kymmeniä sivuja analyysitehtäviä ja opintopäiväkirjoja eri kursseille, yön pimeinä tunteina lukenut vielä kerran muistiinpanoja läpi ja viikkojen edetessä kiihtyvään tahtiin panikoinut milloin mistäkin tulevasta deadlinesta, ja sitten viimeisten palautusten ja tenttien jälkeen vieläkin parin aamun verran herää ahdistukseen kun jotain koulujuttuja pitäisi muka tehdä. No onko sitten mitään parempaa kuin “ai hitto mähän oon lomalla” -tajuamiset ja vielä perään hurja revelaatio siitä, että herätyskello ei edes ole ollut soimassa!

Tänään suuntaan taas kohti kotia. Vaikka kotipuolessa on tullut käytyä nyt syksyllä paljon useammin kuin vaikka ennen voimistelun lopettamista, on kolmen viikon Singsby-loma jotain ihan muuta kuin viikonlopun pyrähdys tai jopa torstai-sunnuntaikeikat. Ei töitä, ei koulua, ei valmennusta, vapaa-ajan lukemista (!), televisio (!), koira (<3), takkatuli, luminen ja jotenkin äärettömältä tuntuva peltomaisema takapihalla, very cool pikkusisko, kotiruuat... and the list goes on.

Viimetalvinen jääkarhu. Mulla ei edes ole yhtään oikeaa kuvaa tältä talvelta omalla tietokoneella, mikä on sinänsä vähän kurjaa, koska Helsinki on mun mielestä kauneimmillaan lumisena. 

Näkee taas ihmisiä joiden kanssa on ihan eri jutut kuin täällä Helsingissä. Oma vanha koulu ja naapurit, muut ihmiset jotka on matkustaneet maailmalta kotiin jouluksi... Jotenkin täällä “kaiken keskellä” (nojoo) kaipaa kaikista eniten sitä että se turha sälä, kaikki ne miljoonat bussit ja ratikat, kolmesataa Aleksanterinkadun H&M:ää, Stockalla parveilevat hullut elitistit ja Aleksandrian tulostusjonon taunot ja sekopäät on hetkeksi pois tieltä, ja tilalla on taas vähän aikaa sellaisia kysymyksiä kuin “mitäs sulle kuuluu?"

Ja vastaushan on että oikeasti todella hyvää. Vaikka stressaajaluonteelle hektinen kaupunki, joukkoliikenteen käsiin räjäyttänyt lumimyräkkä ja joululahjasesonki ei ehkä ole optimaalisimpia asioita, niin jotenkin nämä ansaitulta tuntuvat loman alut vie aina askeleen lähemmäs sitä että joskus osaisi vaan antaa asioiden järjestyä, kun ne sen aina väkisinkin tekee.

Hauskinta joulua.