Melkein jo ehdin luvata itselleni, että en kirjoita tänne voimistelusta, mutta nyt on kyllä pakko. Tämänpäiväinen kultamitali nimittäin tuntuu melkoisen hienolta saavutukselta polvivamman kanssa taistelun ja kaikkien muiden tätä kautta varjostaneiden vastoinkäymisten jälkeen. Tässä syksyn aikana nauha on ehtinyt mennä solmuun tsiljoonia kertoja, jäädä jumiin kisahallin kattoon, keppi mennä poikki ja lukko rikki tilanteissa, joissa se on ollut hiukan vähemmän toivottavaa. Tutinaa, kaaosta, nauhasylttyä, epävarmuutta ja vaikka millaisia kauhukokonaisia on takana.
Nyt tuli kuitenkin Mind Spa Cupin naisten sarjan ykkössija, ja adrenaliinikrapula on varmaan huomenna sen mukainen.
Päivän kohokohtia olivat
- Se, kun oltiin sovittu että tehdään hyvä suoritus ja sitten kanssa tehtiin!
- Pisteiden kuuluttamisen jälkeinen voitettiinkomejoooikeestiiiiiiikjeee
- Se, kun kenraaliharjoituksen jälkeen heittoa harjoitellessa heitin nauhan katonrajaan nostettuun koripallotelineeseen, ja koko katsomolla oli hetken verran taas hauskempaa. Taisin päätyä aika moneen valokuvaan: epätoivoinen katse kohti korkeuksia, ja edessä roikkuu viisimetrisen nauhan pää. Way to go!
Lopputulos miellytti joka tapauksessa:
Luonnollisesti kiitos kuuluu näille tylleröille. Ah mikä päivä!
Tasaisin väliajoin iskee jonkinasteinen uskonpuute urheilun suhteen, koska
1) Olen niin vanha, että paikat menevät pikkuhiljaa enemmän tai vähemmän rikki
2) Joskus sitoutumisesta ja kovasta työstä huolimatta kaikki menee syystä tai toisesta päin kaikkia mäntyjä ja honkia.
Tänään oli kuitenkin taas yksi niistä päivistä, joina ei ole epäilyksen häivääkään, etteikö tämä olisi kaiken sen arvoista. Kausi jatkuu, tätä lisää!
Katastrofikokonaiset, en jää ikävöimään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti