Sadepäivä

Kirjekuoritaidetta jälleen

Tänään ilma oli koko päivän harmaata tihkua. Aamulla ratikkapysäkillä seistessä tuuli oli viedä kaulahuivin. Monikielisyysseminaarin luennolla aloin innostua, kun päästiin Stalinin lehmien laivametaforaan, ja sitten aika jo loppui. Sen jälkeen petyin karvaasti UniCafen hernekeittoon (karvas on ehkä väärä ilmaus, se litku kun ei maistunut yhtään miltään). Kun tulin viimeisen luennon jälkeen ulos päärakennuksen ovesta, oli kylmää, märkää ja pimeää.

Kuitenkaan ei tee mieli valittaa, koska 1) huomenna on lähtö kohti Tamperetta ja kauden viimeisiä kisoja, 2) sunnuntaina saan vihdoin käsiini kandidaatintutkielmani aineiston kokonaisuudessaan ja näen kaipaamiani naamoja, ja 3) löysin etsimäni kurssikirjan sopivasti Vaasan yliopiston Tritonia-tiedekirjastosta. Täällä Helsingissä kyseistä teosta olikin hieman haasteellisempaa yrittää lainata joutumatta varausjonon hännänhuipuksi.

Ai niin, ja joulu tulee. I'm happy.

"Sillä jokainen, joka apua saa / sitä joskus tajuu myös antaa"

Leppävaaran asemalla neljän ruuhkassa mies tarjoutuu kohteliaasti auttamaan sokeaa naista alikulkutunneliin vievissä portaissa. Nainen vetää ämpärillisen herneitä kumpaankin sieraimeen, pistää pystyyn aggressiivisen valitusvirren ja ravaa samalla rappusia alas sellaista tahtia että kanssatallustajat ovat vieriä ahtaassa portaikossa mukkelismakkelis alas tunneliin. Miehen anteeksipyynnöt ja selitykset eivät luonnollisestikaan auta, nainen vain kilahtaa kahta kauheammin. Ymmärrettävää, mutta minulle ainakin olisi miehen asemassa tullut paha mieli.

Tietenkin on selvää, että jatkuva paapomisen kohteena oleminen nostaa lämpötilaa korvien välissä. Kysymys kuuluu, oliko hepuli kuitenkaan oikeutettu. Että rauhaa, rakkautta ja ymmärrystä näin joulunkin lähestyessä, mutta missään tapauksessa ei pidä ojentaa auttavaa kättä tai mitään muutakaan raajaa, ettei sitten kukaan tuohdu ja rupea rähjäämään?

Ehkä tämä selittää sen, miksi minullekaan ei juuri ovia availtu, kun vuosi sitten kainalosauvojen kanssa paikasta toiseen koikkelehdin. Varmaan pelkäsivät että huitaisen sellaisella kepakolla päin näköä tai vähintään syljen päälle.

Olisiko jokaisen siis tasa-arvon ja ties minkä individualistisen näkemyksen nimissä niin kutsutusti huolehdittava vain omista asioistaan ja jätettävä muut rauhaan? Siinäpä piristävä ajatus pimeään marraskuiseen iltaan. Jätän tämän pohtimisen nyt tähän, ettei ala liikaa ahdistaa.

Vaasan veri ei ...kierrä?

Suurkaupungin sykkeestä ei ole kyllä tietoakaan. Pulssi on toisinaan jopa olematon, joten pitää paikkansa, ettei se veri myöskään juuri vapise. Kasvojen väri vaihtelee vuodenajan mukaan vihertävästä harmaaseen ja lakanankalpeaan. Tästä ovat seurauksena ajoittainen kylmyys, flegmaattisuus ja eksistentiaaliset kriisit.

Vaasaan kuitenkin olen huomenna lähdössä erittäin malttamattomana. Vanhemmat, siskot ja häntää heiluttavan otuksen olen nähnyt viimeksi melkein puolitoista kuukautta sitten. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut varsinaista koti-ikävää, mutta Skypessä ja puhelimessa juttelu tuntuu silti aina ohuelta ja vaikealta, varsinkin kun meidän huushollissa on samaan aikaan meneillään a) jokin absurdi kärpästentappo-operaatio, b) kuopuksen matematiikantehtävähajoilu varustettuna käsittämättömällä määrällä desibelejä tai c) koiran paapominen. On siis täysin ymmärrettävää, miksi silloin tällöin on ihan mukavaa olla itse paikan päällä.

Vaikka olisi ollut kauan pois kotoa, tuntuu sinne mennessä aina siltä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Hyvässä ja pahassa. Hyviä asioita ovat

• Että koira sekoaa edelleen onnesta tullessaan ovelle vastaan.
• Että voin mennä kaikessa rauhassa jääkaapille tervehtimään kiitettävää määrää erilaisia elintarvikkeita.
• Että tunnen kuuluvani perheeseen, vaikka suurimman osan ajasta en olekaan paikalla.

Niitä vähemmän hyviä asioita ovat

• Että joudun aina keskelle sellaista perheelleni ominaista arjen härdelliä, että oksat pois (ja pala larvaa). Yksin asumiseen tottuneelle tämä aiheuttaa joskus lievää ahdistusta ja halua erakoitua sohvalle Hemingwayn seuraan.
• Että kukaan ei pahemmin vieraskoreile, kun kyse on esimerkiksi koiran ulkoiluttamisesta, tiskaamisesta tai kahvin keittämisestä.
• Että unohdan Helsingistä Pohjanmaalle lähtiessäni ottaa mukaan kaikenlaisia olennaisia asioita, koska oletan että kotiin mennessä ei tarvitse ottaa mitään mukaan. Ja aina joku on ehtinyt hukata tai syöttää koiralle minulta joskus kotipuoleen unohtuneet lapaset.

Vähemmän hyvistä asioista (ja siitä huonosta ääreisverenkierrosta) huolimatta juna liikkuu aina liian hitaasti kohti Vaasaa. Ne tietyt ihmiset, vapaudenpatsas, päivisin lähes autio ostoskeskus, merituuli ja raivostuttavat autoilijat. Ystävät, naapurit, entiset opettajat, isovanhemmat, tutut ja tuntemattomat. Kauppojen pienet valikoimat ja kaikki olennainen kävelymatkan päässä. Kotipizzaa unohtamatta. Kiero, mukavan jämähtänyt nostalgia.

Tällä kertaa ehdin viettää kotipaikkakunnallani hurjat 22 tuntia, sillä viikonloppuna kutsuvat jo voimistelukilpailut Kokkolassa. Onneksi laatu korvaa määrän. Äiti ja isä, ostakaa jääkaappiin kirsikkajogurttia ja pippurimeetvurstia. Silli ja Ilpo, valmistautukaa siihen että kaikkitietävä ja nipo isosisko tulee taas kylään.